?

Log in

No account? Create an account
Wasteland of the Dreaming
April 2011
 
 
 
 
 
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
Mon, Apr. 18th, 2011 10:29 pm

The glorious, glorious BBC Sherlock Holmes and his dear John Watson

Sherly & Watson

I just love them to bits. I've not gone so kooky over anything in a long time. The series is perfect. The actors are perfect. The cinematography is perfect. Their chemistry - PERFECT.
Also, the kicks I get from the fact that Benedict Cumberbatch as Sherlock is a spitting image of my own husband. The height, the build, the way he moves, the intense glare, the strange/beautiful face, THE HAIR. I just get the biggest grin on my face when I see Sherlock. It's like this version of the magnificent detective was created entirely for my viewing pleasure. <3

Tags: , , , ,
Current Location: sofa
Current Mood: amused amused
Current Music: sex and the city on the television

1CommentReplyShare

Thu, Jan. 27th, 2011 01:04 pm

Tags: , ,
Current Location: the bed
Current Mood: restless restless
Current Music: Joy Division: Love will tear us apart

CommentReplyShare

Fri, Apr. 9th, 2010 10:24 am

Uni pelottavasta merirosvosta. Palasin katsomaan elokuvaa tai lukemaan kirjaa, joka oli kauhistuttanut minua lapsena. Ajattelin, että kohtaamalla sen uudestaan, pääsisin yli sen aiheuttamasta traumasta. Tarina kertoi irstaasta merirosvosta, joka oli tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa, että sai elää eräällä pienellä saarella meren keskellä ikuisesti, mutta jos poistuisi saarelta, demonit tulisivat hakemaan hänet helvettiin. Jos hän taas antaisi jonkun viedä saarella sijaitsevan aarteen pois, hän kuolisi ja joutuisi myös helvettiin. Saarelle oli rakennettu järjettömän iso ja korkea lomahotelli, jonka pitäjillä tai vierailla ei ollut mitään tietoa kummittelevasta merirosvopäälliköstä. Laivat ajoivat suoraan sisään hotelliin, sinne oli rakennettu pieni kanava ja laituri.

Puolet hotellista oli viimeistelemätöntä tai ikään kuin ikivanhaa ja hyljättyä, harmaata raakalautaa, käytäviä ja sokkeloita ja hataria tikkaita. Tiesin kauhean merirosvon piileskelevän tässä osassa. Silti minun piti mennä sinne, eikä aikaakaan, kun mustapartainen rosvopäällikkö seisoi käytävässä edessäni ja tarttu kurkustani kiinni. Hän sanoi tietävänsä, että olin tullut etsimään aarretta. Paikalla oli muutama muukin ihminen, joista ajatus aarteen etsinnästä oli innostava. Itse olin kauhusta kankea. Olin näkevinäni rosvopäällikön piirteiden alla matojen syömän, mätänevän kallon, rosvopäällikön oikean olemuksen. Pelkäsin silmittömästi, että hän kumartuisi ylleni, ja suupielessään kuhisevasta matoryppäästä putoaisi toukkia päälleni.

Rosvopäällikkö veti sapelinsa esiin ja viittasi meitä seuraamaan. Olin ihmeissäni, miksi hän aikoi näyttää aarteensa meille. Toiset seurasivat innolla. Kuljimme tomuisissa käytävissä ja menimme puulabyrinttia alaspäin, kunnes tunnelit veivät meidät maan alle. Maan alla meni käytävä saaren rantaan ja pitkälle laiturille. Laiturin päässä merirosvo kääntyi ja virnisti rumasti meille. Hän kysyi, että emme kai me uskoneet että hän antaisi aarteen meille. Silloin tajusin hänen suunnitelmansa. Hän oli sopinut paholaisen kanssa sielujen toimittamisesta hänelle, ja aikoi nyt uhrata meidät. Käännyin kannoillani pakoon.

Kun pääsin takaisin ylös ja ulos hotellin satamakanavaan, osasin lentää. Lähdin liitämään merenpintaa pitkin, hotellin valtavien laitureiden ja terassien alla. Suuntasin avomerelle. Vesi oli vaaleanvihreää ja taivas sininen, kaikki näytti seesteiseltä. Sitten näin horisontist nousevat laivojen purjeet. Meri oli mustanaan merirosvolaivoja, joiden miehistöt olivat aaveita ja demoneja. Käännyin kauhuissani takaisin, mielessäni kai, että varoittaisin hotellissa olijoita hyökkäyksestä. Kun syöksyin takaisin hotellin laivojen satamaan, rosvopäällikkö odotti minua nauraen. En voinut muuta kuin laskeutua hänen eteensä. Aivan kuin hän olisi vienyt lentokykyni mukana myös tahtoni. Hän röhötti, että enkö tajunnut, että olin kirottu niin kuin hänkin, ja laivasto oli tulossa hakemaan sieluani, jos erehtyisin uudelleen veden päälle. Nyt saatoin oleilla vain saarella, jos halusin säästyä helvetiltä. Jälleen mätänevä pääkallo vilkahteli rosvon piirteiden alta, puuttuva silmä ja toinen, demonisen kellanpunainen ja luometon. Kauhistutti ajatuskin, että olin nyt jumissa tuon hirveän ilmestyksen kanssa saarella. Koetin miettiä, mitä kirjassa oli tapahtnut, koska tiesin sankarien selvinneen pois saarelta. Kun avasin kirjan, sen välistä ropisi toukkia kohdasta, johon oli piirretty rosvokapteenin kuva.

Uni ei kuulosta kauhea hyvältä, mutta itse asiassa en pelännyt unessa juuri lainkaan. Enemmän oli utelias ja myöhemmen uhmakas. Olin päättänyt selvitä pois saarelta. Herätessäni mielessä väikkyi kuva Watchmen-sarjakuvassa esiintyneen meta-sarjakuvan mustapartaisesta merirosvopäälliköstä.

ps. unessa jossain vaiheessa sain nyrkistä naamaani ja sen jäljiltä totesin kahden alahampaan heiluvan vähän kuopissaan. Onneksi muistin erään kirjan hahmon neuvon, että jos niiden antaisi olla rauhassa niin ne todennäköisesti eivät irtoaisi. Katsoin paljastuneita juuria peilistä ja ajattelin, että parempi olla räpläämättä niitä kielellä vaikka kuinka tekisi mieli. Että näinköhän sitä on taas tulossa kipeäksi. Jos verrataan aiempaan enneuneen, niin onneksi ei taida olla kovin paha vaiva tulossa.

Tags: , ,
Current Location: keittiön ikkunalla
Current Mood: accomplished accomplished
Current Music: Rufus Wainwright: Sanssouci

CommentReplyShare

Thu, Apr. 8th, 2010 09:41 pm

Unessa minulla oli lapsi. Tyttö, ehkä vuoden ikäinen. Hänellä oli musta tukka kuin kiinalaisella, jopa vaaleanpunainen rusetti hiuksissaan. Olin taas käymässä lapsuudenkodissani, ja tyttö oli siellä vanhempieni hoidossa. Lapsi tuntui kokonaan vieraalta. Hän oli ollut koko ajan äitini hoidossa, ja itse asiassa mietimme, kertoisimmeko tytölle, että minä itse asiassa olin hänen äitinsä.

Mietimme Sampsan kanssa, ottaisimmeko lapsen kotiin kanssamme. Äiti oli jotenkin kyllästynyt lapsen hoitoon ja kaipasi omaa aikaa. Ikävä kyllä, lapsen mukana olisi pitänyt ottaa serkun kaksi lasta. En tuntenut olevani valmis edes siihen yhteen, vaikka tykkäsinkin lapsesta kovasti. Mietin, miten pärjäisin lapsen ja koirien kanssa. Koetin kysellä Sampsalta, mitä mieltä hän oli lapsen ottamisesta. Sampsa oli epävarma ja vetosi siihen, että eihän lapsi ollut edes Mytyn pentu (jälkeenpäin alkoi naurattaa Sampsan kommentti). Tunsin painostavaa huonoa omaatuntoa halustani paeta äityttäni ja vielä enemmän siitä, etten edes tiennyt lapsen toista nimeä. Hänen etunimensä olimme kuitenkin keksineet itse. Unessa se oli, outoa kyllä, Lula.

Lapsi oli oikein herttainen. Otimme hänet kokeeksi mukaan Janin ja Annin luo, jossa istuimme iltaa aaltoilevasti muuratun portaikon alla, suurien ikkunoiden edessä ja katselimme alas iltahämäräiseen kaupunkiin. Lula leikki vanhalla lasten leikki-syntetisaattorilla.

Unessa oli myös mukana yksi toistuva teema, Pekkalan opetuksen epäonnistuminen. Ensinnäkin tulin tunnille myöhässä. Jäin vielä vetelehtimään jostain tylsästä syystä opettajanhuoneeseen niin, että myöhästyin vielä enemmän. Ryhmäni oppilaat olivat hajaantuneet ympäri koulurakennusta, joka ei ollut Pekkala, vaan jokin muu vanha koulurakennus, paljon suurempi ja korkeammat, avarat, pelottavan autiot luokat. Etsistkelin oppilaitani hermostuneena. Tiesin, että joku tulisi pian läksyttämään minua leväperäisyydestäni. Kun lopulta löysin luokkani (joka muistutti epäilemättä entisen ala-asteeni perimmäistä pikkuluokkaa talon hämärässä takaosassa, paitsi oli paljon suurempi), oppilaat istuivat paikoillaan ja osalla heistä oli esillä edellisen kerran töitä. En muistanut yhtään, mitä olimme tehneet, enkä ollut miettinyt tehtävää tälle kerralle. Oppilaiden joukossa oli vaalea nainen, joka kommentoi tilannetta kertomalla jotenkin puolestani häpeillen, mitä oppilaat olivat tehneet viimeksi. Viittasin oppilaille jotenkin puolihuolimattomasti, että jatkaisivat töitään. Osa lapsista valitteli, ettei heillä ollut mitään kesken ja koetin pähkäillä, mitä heillä teettäisin, mutta pääni oli aivan tyhjä.

Huone oli maalattu savuisen siniseksi, eikä siellä ollut valoja. Ainoa valo tuli valtavan korkeista ikkunoista, joiden takana häämötti puolipilvinen, seisahtunut kesäpäivä. Oli epätodellisen hiljaista ja jotenkin aavemainen tunnelma. Aivan kuin muu maailma luokan ympäriltä olisi ollut täysin tavoittamattomissa.

En ole kokenut unen tapaista tilannetta koskaan tositilanteessa. Ehkä uni oli vain summa epäonnistumisen peloistani, light-mallin painajainen.
Lapsiunta pitää vielä miettiä.

Tags: , , ,
Current Location: watching Heores on the 'puter
Current Mood: dorky dorky

CommentReplyShare

Tue, Apr. 6th, 2010 12:58 pm

Eilen illalla ennen nukkumaanmenoa seisoin varmaan puoli tuntia peilin ääressä ja murehdin naamaani. Sitten surffasin tunnin netissä ja etsin keinoja muuttaa sitä. Yöllä näin unta, jossa oli koko ajan kiirus lähteä jonnekin ja tunnelma muistutti kouluaamun kiirettä, paitsi potenssiin viisi. Vanhempieni keittiössä pöydän ääressä oli kanssani kaksi miestä/poikaa. Minun piti meikata heidät jotain esiintymistä varten, ja he olivat koko ajan ammentamassa meikkipussissani, vaikka eivät ymmärtäneet sen sisällöstä mitään. Teki mieli näppäistä heitä kynsille. Mitä tahansa pussista etsinkin, se oli kateissa. Lopulta toinen tunnusti "siivonneensa" vähän pussiani ja heittäneenstä suuren osan kamoista leivinuuniin.

Kurkistin uuniin sisälle, ja näin rakkaat meikkini savuamassa hiilten päällä. Aloin kurotella ja kahmia niitä äkkiä takaisin. Ai että suututti! Rähisin tyypille, joka oli heittänyt meikit uuniin ja hän vain kohautteli olkapäitään. Näin mustan rajauskynäni uunissa, mutta se oli niin kaukana, etten ylettänyt pelastamaan sitä enää (en muuten ole omistanut mustaa rajauskynää varmaan viiteen vuoteen). Luulin jo saaneeni kaiken talteen. Ajattelin kiireesti meikata naamani ja lähteä, ja sitten huomasin, että kullanvärinen rajaustussini puuttui edelleen. Tiesin heti, että se oli mennyttä. Kiukutti ihan kamalasti, tulin melkein surulliseksi. Rajaustussi sai minut tuntemaan oloni luonnollisen kauniiksi, ja nyt se oli kärventymässä uunissa.

Jotain tässä on takana, jotain kompleksia. Ei ole kauaa siitä, kun mallipimu yritti opastaa minua meikkaamisessa unessa. Rajauskynä on näkyvässä roolissa. Silmät? Miten tämä liittyy silmiin ja näkemiseen? Vanhenemisen näkyminen naamassa on tullut minulle yllätyksenä. Se on aika traagista kuitenkin, kun en tunne ollenkaan vanhentuneeni muuten :)
Mielessäni taistelen edelleen luonnollisuuden ja ehostamisen välillä. Ihailen luonnonkauneutta, mutta koen itseni kauhean rumaksi ellen meikkaa edes vähän. Välillä mielikuva itsestä ja kuva peilissä kohtaavat melkein, toisina päivinä ei tiedä millainen hirviö sieltä katsoo.

Tags: , ,
Current Location: sofa
Current Mood: busy busy
Current Music: pipodiskossa Rufus Wainwright "Poses"

CommentReplyShare

Mon, Apr. 5th, 2010 01:02 pm

Lyhyesti kolme unta parin viime päivän ajalta (ei voi sanoa, että viime yön, koska yhden unista näin päiväunia nukkuessani).

Ensimmäisessä unessa porukoilla oli hevosia. Niitä oli useampi ja ne olivat ulkona tarhassa, ja minun piti ottaa ne sisään. Äiti oli varoittanut että yksi hevosista oli aika villi. Hermostutti mennä tarhaan, vaikka oikeasti en pelkääkään hevosia.

Ihastuin valtavankokoiseen hiirakkoon, jonka nimi oli kuulemma Jori. Ruma nimi niin upealle eläimelle. Olin mielissäni, koska porukat olivat valinneet niin hienon eläimen. Ripustauduin hevosen lihaksikkaaseen kaulaan ja halasin sitä. Se muuttui halatessani hongankolistajan kokoiseksi hepuksi, jolla oli ulkonevat etuhampaat ja musta harjastukka, mutta oudolla tavalla hän oli hyvännäköinen. Unessa oli selvää, että Jori oli edelleen hevonen, vaikka olikin ihminen. Koetin suhtautua muodonmuutokseen luontevasti ja kohdella miestä edelleen kuin hevosta. Taputtelin häntä kylkeen ja ohjastin menemään sisälle. Pitkä mies lähestyi minua vähän turhan lemmekkäästi. Pysyttelin tyynenä, ajattelin vain että kyllä se ennen pitkää taas muuttuisi takaisin hevoseksi ja olisi taas hallittavissa. Sanoin, että minun piti mennä käymään äidin luona navetassa. Jori nyökkäsi tyynesti, mutta lähti kuitenkin tulemaan perässäni. En halunnut, että se seuraisi minua sisään. Koitin kiirehtiä karjakeittiön ovelle. Ovi olikin pieni räppänä, ehkä 40cm x 30cm. Tungin pääni räppänästä ja totesin, että saisin itseni ängettyä sisään. Olin jäädä ahteristani kiinni mutta pääsin tunkeutumaan sisälle asti. Jori jäi turvallisesti toiselle puolelle.

Iltapäivän unessa oli taas hevosia. Olin talvella Multatiellä. Kysyin, missä iskä ja Taru olivat. Äiti kertoi että olivat hakemassa rehua Raiviolta. Menin tien päähän odottamaan. Kuulin mönkijän tulevan, sitten kuulin Tarun komentavat eläintä. Luulin, että Taru komentaa koiria, mutta kun he ilmestyivät mutkan takaa, näin, että Taru ohjasti valkoista kimohevosta ja iskä ajoi vierellä mönkijällä. Rehupaali oli hevosen vetämissä kärryissä. He ajoivat pihaan ja isä alkoi purkaa lastia. Taru meni sisälle ja alkoi laittaa ruokaa. Minun teki hirveästi mieli mennä pusaamaan hevosen kanssa. Kysyin äidiltä, missä he yleensä pitivät hevosta, kun en ollut sitä aiemmin nähnyt. Äiti sanoi, että se oli raiviolla vanhassa ladossa ja siellä oli sille tarha. Minua ajatus hermostutti, että hevonen olisi niin kaukana pihapiiristä.
Ehdotin, että lähtisin viemään hevosen takaisin talliinsa. Äiti ei ottanut ehdotusta kuuloonkaan, hänen mielestään talli oli ihan liian kaukana, oli niin kylmäkin. Halusin ehdottomasti ratsastamaan, joten sanoin, että sitten kävisin ratsastamassa ihan pienen lenkin, ilman satulaa ja kevyesti vain. Äiti ei ollut oikein mielissään tästäkään. Ymmärsin, että hän oli huolissaan minusta, ei niinkään hevosesta.

Mökillä unessa ryömin Hiron nahkoihin. Minun piti pelastaa eräs pikku tyttö hyppimällä ajassa edes takaisin. Ongelmana oli, että tyttö tulisi olemaan eräässä antiikkiliikkeessä tiettyyn aikaan, mutta aina kun palasin ajassa taaksepäin ja sitten taas nykyhetkeen, olin muuttanut ostoskeskuksen arkkitehtuuria tai liikkeiden sijaintia niin, ettei kyseinen antiikkiliike koskaan ollut samassa paikassa kuin edellisellä kerralla, ja kerta toisensa jälkeen missasin oikean ajan oikeassa piakssa, ja minun piti taas kelata aikaa taaksepäin että onnistuisin. Onneksi tilanne ei tuntunut liian vakavalta. Lopulta pääsin oikeaan hetkeen ja oikeaan paikkaan ja pelastin tytön, mutta sen jälkeen asiat lähtivät mutkistumaan aivan muulla tavalla. Kimppuume alkoi tunkea susinaamareihin pukeutuneita gangstereita. Se oli oikeastaan aika hupaisaa...

Viime yönä olin sokkeloisessa loistohotellissa kahden nuoren miehen kanssa. Olin kuolettavan rakastunut toiseen heistä, mutta hän oli serkkuni aviomies (ei siis kuitenkaan kukaan todellinen henkilö). Hänkin katseli minua jotekin kaipaavasti. Ehdin unessa pohtia pitkään ihmisten välisiä kemioita, sitä kaikenvoittavaa tarvetta koskettaa jotakuta johon tuntee vetoa, ja niitä hienoja sosiaalisa verkkoja jotka pidättelevät meitä. Mietin, oliko serkkutyttö minulle niin tärkeä, että en voisi pilata välejäni häneen viekottelemalla hänen miestään, vai ei. Lopulta en uskaltanut tehdä mitään. Ilmassa väreili valtavasti sähköä, mutta en katsonut tai koskenut, kävin vain alakuloisena nukkumaan.
Herätessä uni oli muuttunut elokuvan tekemiseksi. Minä esitin jotakuta kuuluisaa laulajaa, joka oli rakastunut serkkunsa mieheen, joten outo tilanne selvisi tässä. Paikalla olivat myös itse laulajatar ja tämä serkku, ja me vain näyttelimme näitä henkilöitä. Menin kysymään mieheltä, kuinka heille oikein kävi todellisuudessa. Mies kertoi, että he olivat suudelleet silloin hotelliyönä ja itse asiassa olleet naimisissakin vuoden päivät, mutta lopulta se ei sitten kuitenkaan ottanut toimiakseen. Olin hiukan surullinen siitä, ettei heidän suhteensa kuitenkaan kestänyt, mutta salaa iloinen, että todellisuudessa he olivat saaneet toisensa, siinä missä minä olin näytellessäni jänistäyt.
Unessa oli myös oranssitukkainen poika ja hänen kaksoisveljensä, joiden kanssa tanssin kolmestaan hitaita. Hmm.

Viimeisessä unessa olin Janice Dickinsonin lähin avustaja. Hänet oli haastettu oikeuteen jostain melko julkeasta teosta. Tiesin hänen olevan röyhkeä ja äkkipikaiken, mutta pohjimmiltaan kuitenkin hyvä ihminen, enkä uskonut hetkeäkään, että hän oli tehnyt rikosta, josta häntä syytettiin. Lupauduin todistamaan oikeudessa hänen puolestaan. Vastapuolena oli heroesin mr. Bennet... hän oli unessa pitkä ja komea. Ajattelin vietellä hänet ja sitten kiristää häntä salasuhteella luopumaan syytteistä työnantajaani kohtaan. Janice ei tiennyt suunnitelmastani ja kielsi minua lujasti sekaantumasta millään tavalla mr. Bennettiin, sillä hän oli vaarallinen mies. Seurailin miestä kauempaa, ilkeilin hänelle hiukan, mutta en lopulta tehnyt mitään. Oikeuskäsittely lähestyi ja Janice oli hermostunut ja onneton. Säälitti seurata hänen murenemistaan oikeudenkäynnin lähestyessä. Koetin olla luja ja rauhallisin mielin. Itse uskoin vankasti, että oikeus toteutuisi. Meidän piti täyttää hirveästi virallisia papereita ennen oikeudenkäytiä ja sitten osa papereista katosi aivan nenämme alta eikä kukaan löytänyt niitä millään vaikka kaikki etsivät ihan paniikissa eikä kukaan ollut poistunut huoneestakaan.
Vesi tippui räystäiltä ja kevät tuli kohisten ikkunoiden ulkopuolella. Tuntui, että auringonpaiste pilkkasi tilannettamme.

Onneksi heräsin... nykyään herään aina, kun tilanne unessa muuttuu ärsyttäväksi, sekavaksi hosumiseksi ja junnaamiseksi. Mutta näinköhän luikahdan tilanteista myös hereillä ollessani, jos ne käyvät liian hikisiksi, sen sijaan että katsoisin loppuun asti, miten käy?

Tags: , ,
Current Location: teh bed, that is hade but hairy
Current Mood: complacent complacent
Current Music: Rufus Wainwright : cigarettes and chocolate milk/ "i've got a combine harvester"

CommentReplyShare

Wed, Mar. 24th, 2010 02:52 pm

Unessa minun täytyi tehdä Aerosmithille musiikkivideo. Paikaksi osoitettiin
tienvarressa sijaitseva huoltoasema. Asemaa piti vanhempi nainen. Sain tämän
videontekonakin Tuomaksen kautta (selvä viittaus ilosaari-orjuuteen). Jostain syystä koin, että homma oli minulle sopiva. Luokseni lähetettiin mallityttöjä videota varten. Minun piti valita heistä yksi, koska luonnollisesti Aerosmith halusi söpön tytön videoonsa. En osannut päättää joten pyysin mukaani kolme tytöistä. Lähdimme koikkelehtimaan kuvauspaikalle lumisten ja sohjoisten parkkipaikkojen poikki. Meillä kaikilla oli päällä jonkun paikallisen suunnittelijan tekemät, lievästi sanottuna futuristiset vaatteet. Ajattelin, että kelpaisin minäkin videoon vähän liiankin niukassa haaremihaalarissani. Sen yläosa ei oikein istunut ja rintsikat vilkkuivat maailmalle vähän väliä.
Tyttöjen kanssa ei oikein syntynyt keskustelua. Joka tapauksessa, päättelin että
hehän ovat vain töissä minulle eikä mitään muuta.

Huoltoasemalla meitä odotti valmiina kuvauskalustoa laatikokaupalla. Hyppelin
laatikoiden yli ja kysyin, voinko päästää jostain mukaan ilmestyneet koirat irti.
Päätin oikeuttaa niiden läsnäolon väittämällä, että ne esiintyivät videossa. Koirat katosivat heti talon uumeniin. Käskin tytöt odottamaan ja lähdin etsimään sopivaa kuvauspaikkaa.

Huoltoaseman takana oli suuri varastohalli, asvaltoitu takapiha jota rajasi kaistale mäntymetsää ja metsän takana kulki junanrata. Ikkunasta näin sisään kuinka mallitytöt katsoivat televisiosta MTV:lta musiikkivideoita. Minulle alkoi valjeta, ettei minulla ollut minkäänlaista käsikirjoitusta videoon. Päässä pomppi ajatuksenhäntiä ja erilaisia ideanpoikasia mutta mikään ei tuntunut järkevältä. Pelkäsin jo, että oli tyydyttävä bändin live-esitykseen, jolloin tytöillä ei olisi paljoa muuta työtä kuin keekoilla nätteinä taustalla, enkä halunnut CV:heni päätyvän ensiohjauksen olevan niin tylsä. Alon kuumeisesti etsiä ideoita.

Soitin Steven Tylerille ja kerroin hänelle junanradasta. Hän innostui ajatuksesta, että bändi soittaisi radalla juuri ennen junan osumista paikalle. Sieluni silmin näin, kuinka bändi liiskautuisi junan alle. Muistelin myös, että jossain aikaisemmassa heidän videossaan olisi käytetty samaa kikkaa. Steven myönsi, mutta vain yhden jäsenen kanssa. Nyt radalla voisi olla koko bändi. Noh, ajattelin, Tuomas taisi sanoa, että talon puolesta tulisi taustakangas, ja oletin että se tarkoitti vihreää trikkikangasta. Voisin kuvata bändin ja junan erikseen ja yhdistää kuvat jälkikäsittelyssä.

Takapihalla oli neliönmuotoisia kuoppia asvaltissa. Ne olivat noin metrin syvyisiä, kuin mini-uima-altaita. Vesi kuopissa oli kirkasta. Ajattelin, että joku tytöistä voisi pulahtaa uimaan kuoppaan. Kuopan pohjalla oli avaimia. Kuin tilauksesta. Tyttö voisi sukeltaa symbolisen avaimen vedestä. Jäin vain miettimään, mihin avaimet oikeastaan sopivat. Kumarruin reunalle ja ongin kaksi avainta pohjasta. Molemmat olivat vanhanmallisia, mutta kirkkaita. Toisessa riippui pitkä ketju, jossa oli myös kultainen, upea filigraanikuvioitu sormus. Vielä parempi juttu videoon, särkynyt romanssi!

Ideoita alkoi tulla ja kehittelin jo tummasävyisen tarinan kokonaan, vain tajutakseni ettei se sopinut sävyltään ollenkaan Aerosmithin suoraviivaiseen rokkiin. Oli pakko hylätä tarina ja alkaa kiskoa hatusta jotain leikkisämpiä ideoita.
Paikan omistava täti tuli avuliaana paikalle. Hänellä oli sylissään vyyhtinä
valkoista kangasta, ja hän halusi tietää, mihin taustakangas haluttiin. Hemmetti, se oli aivan tavallista verhokangasta. Sisuksissa jysähti. Sanoin, että eiköhän se kelvannut, mikäli valoja vain oli tarpeeksi. Täti tokaisi, että olihan täällä katuvaloa ja radallakin oli valot. Selvä, hän ei ymmärtänyt mitään kuvaamisesta ja minua alkoi ahdistaa. Tuomas oli väittänyt, että talon puolesta tuli kaikki tarvittava paitsi videon tekijä, joka olin siis minä. Kysyin meikkejä. Täti nauroi ja sanoi, että ei semmoisia, taisi hänellä olla jotain puuteria ja yhdessä kameralaukussa oli meikkivoidetta joka oli jäänyt jostain televisiokeikasta.
Voi hemmetti, ajattelin. Miten Tylerin naaman sai näyttämään terveeltä jos talossa ei ollut meikkejä? Entä mallitytöt? Stailaus ei onnistuisi mitenkään.

Täti halusi esitellä minulle kesäkirppistään metsän laidassa. Telttakankaalla katettujen pitkien pöytien päällä oli ihanaa mutta ylihinnoiteltua tavaraa. Ehdotin, että kuvaisin kamoja videota varten ja katselisin nyt jotain sopivaa. Hän suhtautui vähän pitkin hampain. Olisi kai halunnut, että ostan tarvitsemani tavarat, mutta halusin kuvata kauniita värejä ja muotoja abstrakteiksi taustakuviksi esiintyvälle bändille. Hän kiskoi kasoista tavaroita minulle näytille, kuten perhosilla kuvioidun koiran kupin ja my little pony-vannan. Koetin esittää, ettei minulla nyt oikein ollut aikaa (eikä rahaa), vaikka tavara olikin kovin kiinnostavaa.

Meillä oli vain se ilta ja yö aikaa kuvata ja editoida filmi, ja ilta kului tappavaan tahtiin. Mallitytöt odottelivat tylsistyneinä sisällä ja minä mietin hiki helmeillen vieläkin ideaa, ja sitä, kuinka kuvaisin videon ilman kunnon valaistusta ja ilman tehostekangasta ja kuinka leikkaisin sen, kun edellisestä kerrasta oli kuitenkin vuosia aikaa?
Purin kuitenkin vain hampaita yhteen ja päätin, että saisin sen pirun videon tehtyä, oli mikä oli. Kuvaisin vain erilaisia pätkiä niin kauan, kunnes saisin klipeistä räävittyä kokoon jotain suht koht kelvollista. Nyt piti vain saada bändi paikalle.

Menin sisälle odottamaan Aerosmithin saapumista. Missään ei ollut musiikkivehkeitä, joilla olisin voinut soittaa tytöille videon biisin. Tytöt katsoivat edelleen televisiosta musiikkivideoita. Aloin kokea melkoisia alemmuudentunteita videoita katsellessani. Yksi Oasiksen video oli mielestäni erityisen hieno, ja harmitti, että resurssien puutteen takia en millään pystyisi samaan. Yksi tytöistä alkoi silloin tuijottaa naamaani uteliaasti. Hän osoitti silmämeikkiäni ja sanoi, että seuraavan kerran kun tein rajauksia, minun tulisi unohtaa silmänurkissa olevat kissaviirut ja paksuntaa muutenkin rajausta koko matkalta. Huomautin hänelle naurahtaen, että pidin kissaviiruista ja ne olivat tarkoituksella siellä. Hän puisteli päätään ja sanoi, että rajaus oli ihan väärin, hän voisi meikata minut ja opettaa miten se tehtiin. Siinä vaiheessa minua alkoi korveta ja sanoin melko purevasti kiitos, mutta en tarvinnut neuvoa meikkaamisessa, ja oli muutenkin ihan sama, miltä minä näytin, hehän ne videossa näyttelisivät naamojaan.

Loppua kohden lievä epätoivo ajan loppumisesta kesken alkoi rääpiä vatsassa. Epäilykset videon onnistumisesta kasvoivat. Kaikki tuntui niin vaivalloiselta, enkä ollut enää niin varma omastakaan osaamisestani, puhumattakaan toisten, jotka videon teossa olivat mukana. Kauhea vastuu painoi olkapäillä. Päätin herätä vaikka väkisin ja kiskoin itseni vatsakipuiseen aamuun. Ei ihme, että olo unessa alkoi olla tukala, kun se oli sitä todellisuudessakin :P

Mietin vain, mitä uni yrittää sanoa. Onhan totta, että Pekkalassa on vähän väliä pulaa resursseista, mutta ei se minua loppujen lopuksi niin paljoa häiritse. Vai häiritseekö? Kurja ajatella, että jossain sisimmässäni ehkä olenkin nipottaja, joka stressaa niin että unikin häiriintyy. Ääh.

Tags: ,
Current Location: sängyssä koirien kanssa
Current Mood: crappy crappy
Current Music: Sampsa kolistelee yläkerrassa (merkitsevästi)

CommentReplyShare

Wed, Feb. 24th, 2010 12:41 pm

Unessa oli suuri talo. Se oli olevinaan meidän talomme, olimme juuri ostaneet sen ja aloittamassa remontointia. Suunnittelimme mihin huoneeseen tulee mikäkin tila. Talossa oli vielä edellisten asukkaiden tavaroita, he eivät olleet muuttaneet vielä pois. Talo oli ollut useamman ihmisen kimppakämppänä. Sen oli kuitenkin omistanut vanha nainen, joka oli nyt kuollut. Talo oli aika sekaisin, asujat eivät olleet pitäneet sitä siistinä koska olivat ajatelleet että se on vanhan naisen huolia. Talossa oli iso, viistokattoinen olohuone, avokeittiö ja vihreäksi maalattu makuuhuone. Suunnittelin makuuhuoneesta itselleni työhuonetta. Tämä viittaa taas aikaisempaan uneeni jossa oli myös vihreä makuuhuone, josta halusin tehdä työhuoneen koska siellä oli valtavat, kattoon saakka ulottuvat ikkunat.

Tuskittelimme säilytystilan puutetta. Talossa oli käymässä joku, jolle esittelin pientä vaatehuonettamme. Siellä roikkui vielä muutama mummon takki. Siirtelin niitä syrjään ja huomasin takkien takaa valonkajoa. Sukelsin takkien taakse ja löysin porraskäytävän, jyrkän ja kapean. Kiljuin innoissani että olin löytänyt vihdoin portaikon yläkertaan! Olimme päässeet aikaisemminkin rakentamattomalle ullakolle mutta vain ulkokautta. Kiipesin heti ylös saakka. Lattia oli huteraa harmaantunutta raakalautaa. Seisoin korkealla korokkeella ullakon sahanpurupohjan yllä. Anna kiipesi perässäni ja iloitsi, että nythän meillä olisi tilaa rakentaa vaikka mitä. Ullakko oli valtavan kokoinen, viisi kertaa isompi kuin itse talo ja muistutti hylättyä latoa. Valo siilautui sisään hatarien lautaseinien lävitse. Harmittelin Annalle että joku naapurin koirista pääsi paskomaan ullakolle. Siellä täällä oli isoja koiranläjiä sahanpurussa.

Lähdimme ulos toista kautta, isoista pariovista jotka päästivät meidät suoraan talon vieressä sijaitsevalle suurelle, jyrkälle kummulle. Heikki ajoi pientä autoa rinnettä ylös ja hoputti Annaa lähtemään. Anna oli surullinen lähdöstään mutta sanoi ohimennen että asui nykyään Suonenjoella. Ällistyneenä kysyin, mitä ihmettä hän siellä teki, ja Anna myönsi että hän oli siellä pelkästään rahan takia. Koetin lohduttaa häntä sanomalla että missä tahansa saattoi viihtyä. Anna painoi päänsä Heikin rintaa vasten kun he lähtivät ajamaan pois.

Menin takaisin taloon sisälle. Halusin näyttää Sampsalle portaat. Sampsa ihmetteli pientä ovea keittiön nurkassa. Keittiössä oli 50-luvun kaapit ja katto hyvin matalalla. Pieni neliruutuinen ikkuna antoi suoraan kosteaan, rehevöityneeseen puutarhaan päin niin, että ikkunasta näkyi pelkkää vihreää, kuin viidakossa. Sanoin Sampsalle, että se oli varmaan ruokakomero ja kiskaisin oven auki. Se oli kuin olikin jonkin sortin komero, seinät olivat lautaa, samoin lattia, mutta kooltaan se oli makuuhuoneen luokkaa. Olimme ällistyksissämme ja sanoin, että nythän meillä lääniä piisasi! Vielä enemmän yllätyimme, kun löysimme komeron perältä toisen oven ja sen takaa hylätyn kamarin. Seinästä roikkui tapetteja eri vuosilta suurina lämpäreinä, ja seinä oli notkollaan sisään päin ja sen yläosasta kasvoi jotain mustaa töhkää. Minua huoletti kosteusvaurion näköinen tummuus seinissä mutta päätin olla välittämättä moisesta. Nyhdin tapetinkaistaleita alas. Ne irtosivat helposti paljastaen altaan aina uuden ja uuden kerroksen kirkkaanvärisiä, upeita tapetteja.

Huoneessa oli myös ikkuna puutarhaan päin. Ikkunalaudalla oli siivet supussa muutama valtava, vieraan näköinen, kirkasvärinen hyönteinen. Minua vähän iljettivät hyönteiset, ja pelkäsin että ne pyrähtäisivät lentoon, ryntäilemään huoneen tilaan vielä kun olin siellä. Halusin heittää ne ulos ja pyysin Sampsaa tekemään sen koska itse en saattanut mennä lähellekään inhoja otuksia. Pelkäsin, että ne olivat jo munineet hylättyyn huoneeseen.

Talosta löytyi vielä yksi huone, jossa oli yhdeltä vuokralaiselta vielä hakematta jääneitä tavaroita, kuten leveä sänky ja nojatuoli. Myös Annan huone oli vielä varattu, sullottu täyteen patjoja joita oli varmaan parikymmentä. Ihmettelin, kuinka suureksi talo oli osoittautunut ja miksi emme olleet aiemmin tajunneet salahuoneita talossa.

Pari yötä sitten näin myös unta talosta, johon olimme muuttaneet vuokralle sillävälin kun joku muu ilmeisesti remontoi Tomulaa. Talo oli maaseudulla, jossain 23:sen varrella. Sitä oli kovasti kehuttu minulle, siellä oli aiemminkin asunut taiteilijoita, ilmeisesti Ninka ja Lassekin olivat asuneet siellä. Menin katsomaan taloa. Se oli vanha maatalo, jossa oli suuret, mutta matalat huoneet ja vanhanaikaiset tapetit. Olohuoneessa oli sinapinkeltaiset tapetit ja edellisten asukkaiden jäljiltä helmiverhoja ja kynttilälyhtyjä. Ajattelin että olihan se ihan kiva. (tämä liittyy selvästi siihen, että minun on vaikea suhtautua Tomulaan koska kaikki sisällä tulee olemaan uutta, eikä mitään muiden valitsemaan yllätyksellistä).

Tästäkin talosta löytyi raakalaudoista rakennettu portaikko, joka vei tyhjään ullakkotilaan. Sinne oli sahanpuruihin varastoitu laatikoittain vanhoja, mielenkiintoisia lehtiä ja sarjakuvia. Otin muutaman luettavaksi, ajattelin, että voisin varmaan omia ne kaikki jos kerran vuokraisimme tämän talon. Portaat olivat alas tullessa jotenkin petolliset ja sain niskaani inhottavasti sahanpurua, joka meni vaatteiden alle, sotkeutui hiuksiin ja hartiahuiviini.

Ei ihmekään että talot ovat jotenkin olleet pinnalla viime aikoina unissa. Nimim. remontoija jo kohta kaksi kuukautta, woot.

Tags: , , ,
Current Location: uusi sohva, uusi olohuone
Current Mood: excited excited
Current Music: päässä soi Editors: Eat Raw Meat - Blood Drool

CommentReplyShare

Fri, Feb. 12th, 2010 05:49 pm

Unessa ensi kertaa uudessa kodissa. Nukuin kuin hakotukki, syvää, lepoa antavaa unta, mutta ensimmäinen uni oli sävyltään aivan uudenlainen mihinkään aiempaan verrattuna - aivan kuin ilmeisimmät asiat olisi jo käyty läpi, ja nyt tavoitellaan hiuksenhienoja väreitä, sävyeroja alitajunnan läpitunkemattomasta pimeästä. Jos pimeään tuijottaa ja tuijottaa tarpeeksi kauan, alkaa nähdä värejä ja lumisadetta ja lopulta, muotoja...

Ensin olin kaupungissa Annan kanssa. Olimme sopineet tapaamisesta, ja odotin kovasti hänen näkemistään niin pitkän ajan jälkeen, mutta kun vihdoin tapasimme, hän oli tuonut mukanaan toisen henkilön. Poika oli kyllä mukava, mutta olin vähän pettynyt, ensinnäkin koska tuntui, että hänen läsnäolonsa esti vakavamman ja yksityisemmän keskustelun ja toisekseen, minusta tuntui ettei Anna halunnut keskittyä minuun tapaamisen aikana ja oli tuonut pojan mukanaan nimenomaan pitääkseen tunnelman mitäänsanomattoman kepeänä "olipa kiva nähdä"- tyyppisenä tapaamisena.

Keskustelu oli huulenheittoa ja älyn kalpojen kalistelua. Tuntui, että jokainen yritti päihittää toisen sanailemalla entistä nokkelammin. Rahkeeni eivät tahtoneet riittää keskustelussa mukana pysymiseen, aloin tuntea itseni vähän tyhmäksi ja ajastani jälkeen jääneeksi, mutta pinnistelin silti kieli solmussa keljuilussa mukana. Kiepuimme samalla kaltevilla kaduilla ja kaiteilla, liikkuen koko ajan alaspäin äärettömän jyrkkiä asvaltti- ja peltipintoja. Anna ja poika (Vincent? tai jotain sinne päin) veivät minut kokoukseen. Olin entistä enemmän harmissani, että Anna oli ympännyt tapaamisemme jopa kokouksen lomaan. Lisää viestejä siitä, ettei hän antanut vaatimusteni häiritä omaa arkeaan, ei ainakaan katsonut niitä sen arvoiseksi. Kokous tuntui ensin joltain helluintai-epistolalta ja koetin muistella, vieläkö Anna kuului johonkin herätyskristilliseen suuntaan. Osoittautui kumminkin, että kokous oli jokin Ruusuritareiden, Vapaa-ajattelijoiden ja Blavatskyn seuraajien ristisiitos, ja he olivat etsimässä seurakunnalleen uutta puheenjohtajaa.
Keikuimme epä-asiallisesti kulta-punaisten oopperatuolien selkänojilla. Hetken kaikki olivat hiljaa, sitten Anna sanoi että ehdotti minua puheenjohtajaksi.
Ensin aavistelin että kysessä olisi vitsi. Sitten olin varma, että puheenjohtajan pesti oli varmasti niin vittumaista hommaa, ettei sitä kukaan huolisi ja siksi Anna keksi sälyttää homman minulle, vierailevalle "tähdelle". Kun kaikki kuitenkin vakuuttivat kannattavansa, poika kovimpaan ääneen, aloin uskoa, että Anna oli oikeasti sitä mieltä että kelpasin hommaan. Kielen ja järjen nyrjäyttänyt keskustelu oli ollut osa testiä jolla katsottiin kelpoisuuteni. Annan mielestä olin tarpeeksi älykäs ja terävä salaseuran puheenjohtajaksi.

No se luontevasta siirtymästä: seuraavassa näytöksessä olin harjoittelemassa ammattiani varten yksityisessä perheessä. Perhettä johti matroonana uljas, kaunis nainen, joka oli pitkä ja roteva, pitkät punaiset hiukset ja kasvot, jotka olivat sekä älykkäät, lempeät että kauniit. Ihailin tätä naista suunnattomasti. Hän oli nauravainen, kärsivällinen ja viisas. Hän johti perhettä varmoin ottein ja ohjasi minua työssäni paremmin kuin kukaan muu. Hän osasi ratkoa ristiriidat humoristisesti ja notkeasti, kiivastumatta tai turhautumatta. Olin mykkänä ihastuksesta hänen lähellään. Ajattelin, että jos saisin vain olla tässä työssä niin oppisin hänen kaltaisekseen - enpä muuta paljon elämältä toivonutkaan, kuin sellaista olemisen lujuutta ja varmuutta ja lämpöä.

Sitten tein unessa jotain onnetonta. Minulla oli tekemisen puutetta, joten siivosin laatikoita. Taustalla nainen kertoili hauskoja anekdootteja isästään, joka oli taas hänelle tämä suurin idoli. Hänen isänsä oli ollut vahva, suuri, karhumainen mies. Löysin vaatelipastosta suuren harmaan kännykän ja uteliaisuuksissani painelin nappuloita nähdäkseni, oliko siinä vielä virtaa. Puhelin olikin päällä ja näyttöön syttyi valo. Käännyin näyttämään puhelinta naiselle, jonka huomio oli kääntynyt hetkeksi toisaalle - hän keskusteli koulun ohjaajani kanssa. Puhelimen näyttö jumiutui näyttämään osoitekirjan sisältöä, ja painoin muutaman kerran punaista luuria saadakseni näytön taas tyhjäksi, mutta puhelinpa kysyikin: poistetaanko kaikki 1001 nimeä ja numeroa? Eikä mitään ollut enää tehtävissä, olin painanut punaista luuria ainakin kahdesti ja kaikki tiedot katosivat. Kylmä, alaston kauhu tekoni laajuudesta huljahti läpi päälaesta varpaisiin. Ojensin yhä avuttomasti puhelinta kun nainen kääntyi. Hän sanoi ilahtuneena, että se oli hänen isänsä puhelin. Änkytin jotain numeroista. Hänen kulmansa synkistyivät, ja aivan kuin hän olisi arvannut, hän kysyi mitä minä olin tehnyt.

Tunnustin poistaneeni vahingossa kaikki numerot puhelimesta. Hän oli sanaton järkytyksestä. Sitten hän tivasi, tajusinko miten suuren vahingon olin saanut aikaan? Siinä puhelimessa olivat kaikki hänen ja hänen isänsä ystävien yhteystiedot. Ja minä olin hävittänyt ne kaikki! Hän oli järkyttynyt ja yhä enenevässä määrin vihainen minulle. Hän tuijotti minua hyisesti puhelinta heristellen ja lisäsi, että hänen isänsä oli vielä kaiken lisäksi kehitysvammainen. Enkö osannut käsitellä maailman yksinkertaisinta puhelinta. Sanoin yhä, että se oli ollut vahinko. Nainen puisteli päätään. Hän ei enää säteillyt lämpöä, ja ihmettelin itsekseni, kauhean katuivasena mutta yllättäen myös uhmakkaania, missä hänen pohjaton ymmärryksensä ja huumorinsa oli nyt? Hän huokaili vihaisesti ja kärsivästi ja komensi minut ottamaan ylälaatikosta osoitekirjan, hänen täytyisi nyt näppäillä tiedot takaisin puhelimeen ennenkuin se palautettaisiin hänen isälleen. Etsin kirjan ja ojensin sen hänelle. Hän ei kiittänyt, avasi vain ensimmäisen tiheästi kirjoitetun sivun ja alkoi näppäillä.

Tarjosin apuani, ehdotin, jos minä näppäilisin tiedot puhelimeen. Hän sanoi, ettei tarvinnut apua ja huokaisi uudelleen, marttyyrimaisesti, syvästi loukkaantuneena. Hänen paheksuntansa tuntui tuplaten pahalta hänen aikaisempaan aurinkoisuuteensa verrattuna. Koetin nypeltää jotain pientä ohessa ja kuulostelin hänen puuhiaan. Pyyhin pölyjä laseista, jotka täyttivät hyllykön. Hän soitti omasta kännykästään isälleen ja päivitteli suureen ääneen tohelointiani. Harmitti, että hän meni levittelemään virhettäni niin auliisti. Sitäpaitsi se oli ollut täysi vahinko, vaikka alitajuntani inttikin unessa, että mitäs menin räplimään toisen puhelinta. Huomautin naiselle uudestaan, että tietojen katoaminen oli ollut vahinko, joskin minun vahinkoni, ja halusin todella korjata virheeni auttamalla näpyttelemään 1001 osoitetietoa takaisin puhelimeen. Nainen oikein puuskahti minulle, että olin jo saanut tarpeeksi vahinkoa aikaan ja veti puhelimen suojelevasti rintaansa vasten. Sitten hän lisäsi purevasti, että kerrankin hän tietäisi mitä kirjoittaisi arvosteluuni tältä päivältä, kun se muutoin oli ollut niin hankalaa, ja saatoin olla varma, ettei se olisi mitään ylistävää. Tuijotin häpeissäni ja tyrmistyneenä lasia, jonka kyljessä oli punaisen omenan kuva.

Hänen ilkeä sivalluksensa typersi minut. En voinut uskoa että tämä ihailemani nainen pystyi olemaan niin itsepäisen marttyyrimainen ja suorastaan pahansuopa nyt, kun hän muutoin oli ollut ihmeen joustava ja suorastaan nerokas ratkomaan hankaluuksia. Silloin ajattelin, etten minä ainakaan panttaisi anteeksiantoani ja ruoskisi toista hänen syyllisyydellään samoin, jos tilanne sattuisi omalle kohdalleni. Sitä paitsi heillä oli kaikki nuo kadonneet osoitetiedot joka tapauksessa sinikantisessa kirjassa.

Silti pakenin häpeissäni talon alakerroksiin, jossa oli pieni järvi. Liikuin vaivihkaa rantaviivoija pitkin niemeltä toiselle, joskus karin kautta harpaten. Kaikki oli pienoiskoossa, noin 1/3 todellisuudesta, joten tämä harppominen oli mahdollista. Hiljainen kesäpäivä lepäsi kellarijärven yllä. Suurista, moniruutuisista ikkunoista paistoi sisään kultainen iltapäivän aurinko. Harhailin sokkeloisessa järvimaisemassa, yritin etsiä pääsyä suuremmalle järvelle mutta pikku lampare rajautui talon kivijalkaan joka puolelta. Päädyin uudelleen ja uudelleen tutun näköisille paikoille yrittäessäni etsiä uusia kolkkia. Piilouduin sitten erääseen etäiseen niemenkärkeen kuulostellen ääniä yläpuolen lattian läpi. Nainen paasasi minusta arvioitsijalleni, mutta pani kuitenkin tyttärensä hakemaan minua kellarista.

Ärsytti, että hän tiesi suoraan missä olin. Päätin silti koettaa piileksiä heiltä leppeän pikku järven rannoilla. Tytär tuli huhuilemaan minua, lähti lopulta harppomaan seinänvieriä seuraavia rantoja pitkin. Hiivin itsepäisesti pakoon sokkelossa, mutta lopulta väsyin lapselliseen hippaleikkiin ja päätin antautua naiselle ja koulun arvijoitsijalle. Sitä paitsi tiesin, että nainen tunsi järven kuin omat taskunsa, olihan se hänen talonsa kellarissa. Oli turha yrittää piiloutua häneltä siellä.

Mieleeni tuli, ettei arviointi lopulta kiinnostanutkaan minua. En halunnut oikeastaan ollenkaan sairaanhoitajaksi. Minustahan voisi yhtä hyvin tulla siivooja, pidin huomattavasti enemmän siitäkin kuin tästä hoitohommasta. Tai vaikka kirjaston hoitaja. Oikaisin selkäni pienellä luodolla jolla seisoin, nyt äkkiä rohkeampana, eikä minua enää ahdistanut naisen loukkaantuminen ja syyttely. Ihan sama minulle! Vaihtaisin koulua, alaa, ja alkaisinkin opiskella jotain, mistä oikeasti saattaisinkin tykätä.

Tytär lähti johtamaan minua ovelle, jonka takana arvijoitsijani ja nainen odottivat, nainen kädet harmistuneesti ja tympeästi puuskassa, saatoin arvata. Hän oli päättänyt syyllistää minua vahingosta kunnes kiemurtelisin maassa hänen edessään katuen ja itkien, mutta sitä iloa en aikonut hänelle suoda. Harmitti vain, että hän oli osoittautunut niin epätäydelliseksi ihailustani huolimatta.

Heräsin tämä uni kirkkaana mielessäni oudon aution tuntuisessa pikku talossamme. Violettien ikkunaverhojen takaa kuulsi harmaa aamu ja kaksi koiraa tanssi iloisena kylmin tassuin päälläni, kunnes kierähtivät kerälle peiton alle, toinen kylkeä vasten ja toinen kainaloon.

Tags: ,
Current Location: living room, the bed
Current Mood: working working
Current Music: the computer humming

1CommentReplyShare

Sun, Jan. 10th, 2010 08:33 pm

Kolmena yönä peräkkäin unia joissa helliä kohtaamisia nuorten viattomien poikalasten kanssa. Ensimmäisestä unesta muistan vain pakenemisen jäällä pelkissä alusvaatteissa Susan Sarandonin kanssa. Meitä jahtasi kolme miestä. Sää oli oudon lauha lumesta huolimatta. Kahlasimme yli polven ulottuvassa lumessa jäällä miehiä pakoon. Menimme pienen niemen taakse heitä piiloon ja kyyrötimme kivellä vieri vieressä, kun päätimme, ettemme enää pakenisi vaan kävisimme vainoojia päin. Joten kun miehet tunkeutuivat nuoren metsän läpi piilopaikkaamme, kävimme hyökkäykseen. Susan potkaisi lähintä miestä haaroväliin ja minä tarrasin kuristusotteella omaani. Kellistin hänet jäälle ja painimme sohjossa raivokkaasti, kunnes pääsin niskan päälle ja tukahdutin hänet tajuttomaksi. Istuessani siinä hajareisin hänen päällään päätinkin, että tämä oli elokuvaa jota filmattiin rannalta enkä ollut oikeasti vahingoittanut nuorta miestä. Kumarruin halaamaan häntä, muka kuristamaan. Hänellä oli hansikoidut kädet ja vaalea, otsalle valahtava tukka. Läheisyys tuntui todella hyvältä. Ympäröivä nuoskainen lumikaan ei tuntunut kylmältä.

Myöhemmin samassa unessa kimppuuni kävi takaapäin vanhempi mies. Hän tarrasi lanteisiini eikä suostunut päästämään irti vaan alkoi kopeloimaan vartaloani ja painautui inhottavasti selkääni vasten. Hänelläkin oli nahkahanskat kädessä. Ilmeisestikin hän oli minua ja Susania takaa-ajaneesta joukkiosta. Yritin kiemurrella irti, taisin lyödäkin häntä kyynerpäälläni. Olin taas vähissä vaatteissa ja vielä pyyhkimässä pölyjä kapeasta kierreporraskäytävästä. Sampsa seisoi kauempana tasanteella eikä näyttänyt vihaiselta, korkeintaan kiusaantuneelta. Silloin tajusin, että mies oli lähinnä säälittävä. Sanoin, että olin naimisissa ja hän laski irti tyyliin olisit heti sanonut. En tajua, miksi jatkoin selittämistä, että hänen täytyi ottaa huomioon tosiaan tämä minun siviilisäätyni, ja katsoa kuinka ihanan miehen kanssa olin naimisissa, ja hän oli lähempänä ikäänikin, mutta kukapa olisi tiennyt ellen olisi naimisissa ja kenties lähempänä hänen ikäänsä?
Herättyäni minua ärsytti ihan suunnattomasti mokoman irstaan äijän mielistely ja mielenrauhan tasoittelu. Mitä ihmettä se oli olevinaan, haloo alitajunta?

Toissa yön unessa pääosassa oli ikävä tunnelma ja hylkäämisen kokemus, vaikka mitään osoittelevaa ei tapahtunutkaan. Olin joissakin kemuissa, ja ainakin Heidi oli paikalla. OLlin ensin mukana tunnelmassa mutta jostain syystä intoni lässähti sittemmin pahasti. Minusta alkoi tuntua, että minulle naureskeltiin salaa, hiukan säälivästi, ja että toiset puhuivat tarkoituksella asioista joista en tietnnyt mitään ja kertoivat juttuja, joihin en voinut osallistua. Välillä joku kävi tekopirteänä kyselemässä olinko kunnossa, ja yhtä tekopirteänä vastasin että tietysti olin, vaikka rinnassa myllersi. Koin voimakkaasti, ettei kukaan oikeasti välittänyt minusta ja minua pidettiin aika naurettavana pikku peräjollana.

Kysymyksessä oli jokin luokkaretken tapainen. Olimme vieraassa kaupungissa. Sampsa oli mukana. Menimme katsomaan kaupungin suurinta punaisen ristin Konttia, joka oli viidessä kerroksessa. Ovi/porraskäytävässä oli vartijana suttuinen tyttö joka oli kääriytynyt vihreään makuupussiin. Kauppa oli sokkeloinen ja jotenkin kodinomainen. Tajusimme, että liikkeessä asui ainakin kuusi hippiä. He istuivat polttelemassa resuisella sohvalla. Ilmeni, että tila oli vallattu eikä se oikeastaan enää ollut kirpputori. Juttelimme mukavien hippipoikien kanssa. Oli puhetta, että illalla kaupungilla olisi jotkut isot bileet. Samassa tajusin, että minut ja Sampsa oli jätetty joukosta. Sampsa ei ollut lainkaan pahoillaan, mutta minä tunsin niin pohjatonta hylätyksi tulemisen tunnetta, että minua oksetti. Kaiken lisäksi myös kommuunin hippipojista muutamat olivat lähdössä kemuihin ja pakkailivat tavaroitaan. Minulla oli aivan selkeästi olo, ettei minua ollut kutsuttu niihin bileisiin.
Vaalearastainen, laiha poikanen tuli sivuhuoneesta kassi olallaan. Hän oli selvästi lähdössä jonnekin, mutta ei bileisiin. Menin juttelemaan hänelle, koska hänellä oli kassissaan didgeridoo. Poika oli hyväntuulinen ja selitti, että aina piti olla valmis lähtemään, tarkoitti siis ettei mihinkään pitänyt juurtua tai kuvitella, että se kestäisi ikuisesti. Istuimme sohvaan joka oli käytävässä. Koin, että pojalle oli helppo puhua. Pystyin jopa näyttämään hänelle kuinka haavoittuva olin. Hän naureskeli vain. Ensin pitelin häntä kädestä (hänellä oli sormettomat hanskat), sitten likistin jo harteista. Lojuimme sohvassa jalat sikin sokin ja minulla oli lämpöinen ja turvallinen olo. Pojan läheisyys lämmitti.

Viime yön unessa pojalla oli nimi - Se oli David Mitchell. Olimme Tarun kanssa jossakin tietovisan tyylisessä TV-kuvauksissa ja paikalla oli kolme vakiio-osallistujaa joista yksi oli siis David. He olivat vanhanaikaisen rautatie-aseman lipputistkin tapaisen kalterien takana, joissa oli pieni kaaren muotoinen aukko alhaalla. Menin juttelemaan Davidille. Tuijotin hurmaantuneena hänen suuria tummia silmiään ja taisin kommetoidakin niitä, etten koskaan ollut nähnyt vastaavia. David kutsui silmiään "mustiksi", vaikka ne ovatkin oikeasti tummanruskeat. Hän oli laihtunut hurjasti. Halusin kätellä häntä ja hän työnsi kätensä luukun pienestä aukosta. Hänen kätensä oli pieni ja siro. Jäin pitelemään kiinni hänen kädestään eikä hän tuntunut olevan pahoillaan. Jälleen koin suurta lohtua hänen hellästä läsnäolostaan.

Unissa läheisyys poikasten kanssa ei ole ollut seksuaalista, enemmän lohduttavaa ja lempeää, oikiein hellivää. Miksi kaipaan unissani nyt kauniiden pojanruumiiden hellää läheisyyttä?

Tags: , ,
Current Location: marian soffa
Current Mood: frustrated frustrated
Current Music: vihellystä ja taikakilinää taikalaatikosta??

CommentReplyShare